Torstainen työpäivä meni aika pitkälle odotusten mukaan: ensin muutama tunti toimistohommia ja sitten DAAD:n tilaisuuteen. Minun roolini oli kerätä astioita ja skumppalaseja tyhjiltä pöydiltä. Päivä oli pitkä, joten sovimme pomoni kanssa, ettei minun tarvitse perjantaina tulla töihin. Hyvä niin, sillä tänä viikonloppuna ystäväpariskuntani Suomesta oli käymässä. Reilu paketti salmiakkia helpotti kovasti koti-ikävää:) On myös ollut tosi mukava höpöttää suomea ja ihmetellä saksalaista maailmanmenoa suomalaisesta vinkkelistä..!
Tänä viikonloppuna olemme myös poikaystäväni kanssa esitelleet siis uutta kotikaupunkiamme, vaikka välillä pyörin täällä itsekin ihan turistina. Vaikkei jokainen kadunkulma vielä tuttu olekaan, oli hyvä huomata taas kerran, miten kaunis kaupunki München on ja miten paljon tällä kaupungilla on tarjottavaa. Museoita on aiheesta kuin aiheesta ja samoin konsertteja, taidenäyttelyitä, kauppoja, jne. Täällä näkyy myös Saksan historian pimein puoli: kävimme tänään Dachaun keskitysleirillä. Kokemus oli vähintäänkin pysäyttävä.
Toisen maailmansodan painon tuntee Saksassa asuessaan edelleen. Saksalaiset haluavat tulla toimeen kaikkien kanssa, he toivovat että heistä pidettäisiin ja samalla pelkäävät tekevänsä virheitä tai vaikuttavansa liian ylpeiltä tai voitontahtoisilta. Täällä näkee tuskin koskaan Saksan lippuja, tai muita kansallisia tunnusmerkkejä. Ylpeys omasta maasta sallitaan vain jalkapallon tai muun yhtä universaalin kontekstin varjossa. Thank god for football, siis. Maalle tai sen kansalle ei ole hyväksi muistaa vain historian mustimmat hetket, sillä kansalle kuin kansalle on olennaista pystyä tuntemaan kollektiivista ylpeyttä isänmaasta. Saksalaiset tasapainoilevat edelleen näiden kahden välillä: toisaalta he haluavat julistaa olevansa rinta rottingilla saksalaisia, mutta toisaalta pelkäävät sanoa ääneen mitään liian positiivista maastaan.
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
No comments:
Post a Comment