Tuskainen vika viikko Suomessa

Viimeiset viikot ennen lähtöä ovat aina pahimmat. Täytyy järjestellä, pakata, purkaa ja pakata uudelleen, ostaa herkullisia tuliaisia, syödä ne ja ostaa uusia. Yleensä jätän tämän kaiken vielä viimeisiin päiviin ja juoksen oman häntäni perässä kuin meidän vanha ajokoira.

Tällä hetkellä muuttoon on aikaa vielä puolitoista viikkoa, mutta siitä huolimatta paniikki alkaa nousta. Ero tämän ja edellisten reissujeni välillä on tosiaan se, että tällä kertaa minulla ei ole paluulippua. Aion myydä vähäiset huonekaluni, ilahduttaa Turun UFFia avokätisillä lahjoituksilla ja viedä jotenkinjoskusentiedämiten loput kamani vanhempieni kotiin Iisalmeen.
Yleensä en panikoituisi näin vähästä - ainakaan vielä puolitoista viikkoa ennen lähtöä - mutta tällä kertaa stressitasoa nostaa pahin vastukseni sitten Ranskan vaihtovuoden byrokratiaviidakon: gradu. Se pitäisi saada erinomaiselle mallille ennen lähtöä ja luovuttaa ensimmäiseen tarkastukseen. Ja onhan minulle vielä yksi tenttikin sokerina pohjalla muutama päivä ennen lentoa Saksaan.

Onneksi poikaystäväni Miguel hoitaa Saksassa käytännön asioita ja jaksaa rauhoitella minua. Hän sai mm. hommattua meille kämpän, vaikka minulla alkoi jo uskoa rakoilla kun asunnon etsintä venyi. Saksassa mikään ei tunnu olevan yksinkertaista, saatikka sitten tehtävissä ilman muutamaa ylimääräistä ja täysin hyödytöntä kaavaketta. Kun Miguel alkoi juosta ympäri Müncheniä kaksi viikkoa sitten asuntonäytöissä, meille selvisi hyvin pian raaka totuus: opiskelijoina (lue: vähätuloisina) emme ole kenenkään ykkösvaihtoehto vuokralaisiksi. Faksasin siis Saksaan virallisen todistuksen siitä, että minulle maksetaan harjoittelustani hurjaa 400 euron kuukausipalkkaa. Sain myös yliopistoni opiskelijapalveluista selvityksen opintotukeni määrästä. Joku ihana ihminen oli muuten jättänyt huomioimatta jäljelläolevien tukikuukausieni vähyyden ja merkinnyt todistukseen Suomen valtion avokätisesti maksavan minulle vuokrat ja lainat ja opintotuet vielä siihen päälle koko lukuvuoden 08-09 ajan. Minulla oli siis mustaa valkoisella siitä, että minä olen rahanarvoinen suomalainen, mutta Miguel ei ollut saanut vielä päätöstään stipendistä. Hän ei voinut kirjallisesti todistaa pystyvänsä maksamaan osuutensa vuokrasta, joten Miguelin oli pyydettävä apua vanhemmiltaan. Hänen isänsä joutui tekemään pankin kanssa eräänlaisen takauslupauksen: hän sitoutui maksamaan vuokramme, jos me emme sitä jostain syystä pysty tekemään, eli takasi pojalleen kaksion kuukausivuokran X 12. Minusta tämä oli uskomatonta pilkunviilausta ja aikamoista ajan- ja paperintuhlausta, mutta mikäpä minä olen saksalaista järjestelmää arvostelemaan.
Pelottavinta on, että luulen tämän kokemuksen olevan vasta esimakua tulevasta paperinpyörittelystä (mahdollinen jännetuppitulehdus pelottaa myös kieltämättä hiukan).

Nyt meillä on joka tapauksessa oma koti, ensimmäinen yhteinen sellainen.
Kämppä on erään ison kadun varrella ja alakerrassa on turkkilaisen jalkapalloklubin tilat. Meluhaitat muodossa tai toisessa ovat toisin sanoen vakio. Toisaalta alakerrassamme on myös pizzeria, jonka uuni sijoittuu juuri vessan alapuolelle, joten ainakaan lattialämmistyksestä ei tarvitse huolehtia. Americanan tuoksuisia aamun meikkaushetkiä odotellessa järjestelen elämääni siihen kuntoon, että voin hyvällä mielellä sulkea oven takani ensi viikon perjantaina ja kerrata lentokoneessa vaikka saksan sijamuotoja (yhm.) gradun lähdeluettelon sijaan.