Tuskainen vika viikko Suomessa

Viimeiset viikot ennen lähtöä ovat aina pahimmat. Täytyy järjestellä, pakata, purkaa ja pakata uudelleen, ostaa herkullisia tuliaisia, syödä ne ja ostaa uusia. Yleensä jätän tämän kaiken vielä viimeisiin päiviin ja juoksen oman häntäni perässä kuin meidän vanha ajokoira.

Tällä hetkellä muuttoon on aikaa vielä puolitoista viikkoa, mutta siitä huolimatta paniikki alkaa nousta. Ero tämän ja edellisten reissujeni välillä on tosiaan se, että tällä kertaa minulla ei ole paluulippua. Aion myydä vähäiset huonekaluni, ilahduttaa Turun UFFia avokätisillä lahjoituksilla ja viedä jotenkinjoskusentiedämiten loput kamani vanhempieni kotiin Iisalmeen.
Yleensä en panikoituisi näin vähästä - ainakaan vielä puolitoista viikkoa ennen lähtöä - mutta tällä kertaa stressitasoa nostaa pahin vastukseni sitten Ranskan vaihtovuoden byrokratiaviidakon: gradu. Se pitäisi saada erinomaiselle mallille ennen lähtöä ja luovuttaa ensimmäiseen tarkastukseen. Ja onhan minulle vielä yksi tenttikin sokerina pohjalla muutama päivä ennen lentoa Saksaan.

Onneksi poikaystäväni Miguel hoitaa Saksassa käytännön asioita ja jaksaa rauhoitella minua. Hän sai mm. hommattua meille kämpän, vaikka minulla alkoi jo uskoa rakoilla kun asunnon etsintä venyi. Saksassa mikään ei tunnu olevan yksinkertaista, saatikka sitten tehtävissä ilman muutamaa ylimääräistä ja täysin hyödytöntä kaavaketta. Kun Miguel alkoi juosta ympäri Müncheniä kaksi viikkoa sitten asuntonäytöissä, meille selvisi hyvin pian raaka totuus: opiskelijoina (lue: vähätuloisina) emme ole kenenkään ykkösvaihtoehto vuokralaisiksi. Faksasin siis Saksaan virallisen todistuksen siitä, että minulle maksetaan harjoittelustani hurjaa 400 euron kuukausipalkkaa. Sain myös yliopistoni opiskelijapalveluista selvityksen opintotukeni määrästä. Joku ihana ihminen oli muuten jättänyt huomioimatta jäljelläolevien tukikuukausieni vähyyden ja merkinnyt todistukseen Suomen valtion avokätisesti maksavan minulle vuokrat ja lainat ja opintotuet vielä siihen päälle koko lukuvuoden 08-09 ajan. Minulla oli siis mustaa valkoisella siitä, että minä olen rahanarvoinen suomalainen, mutta Miguel ei ollut saanut vielä päätöstään stipendistä. Hän ei voinut kirjallisesti todistaa pystyvänsä maksamaan osuutensa vuokrasta, joten Miguelin oli pyydettävä apua vanhemmiltaan. Hänen isänsä joutui tekemään pankin kanssa eräänlaisen takauslupauksen: hän sitoutui maksamaan vuokramme, jos me emme sitä jostain syystä pysty tekemään, eli takasi pojalleen kaksion kuukausivuokran X 12. Minusta tämä oli uskomatonta pilkunviilausta ja aikamoista ajan- ja paperintuhlausta, mutta mikäpä minä olen saksalaista järjestelmää arvostelemaan.
Pelottavinta on, että luulen tämän kokemuksen olevan vasta esimakua tulevasta paperinpyörittelystä (mahdollinen jännetuppitulehdus pelottaa myös kieltämättä hiukan).

Nyt meillä on joka tapauksessa oma koti, ensimmäinen yhteinen sellainen.
Kämppä on erään ison kadun varrella ja alakerrassa on turkkilaisen jalkapalloklubin tilat. Meluhaitat muodossa tai toisessa ovat toisin sanoen vakio. Toisaalta alakerrassamme on myös pizzeria, jonka uuni sijoittuu juuri vessan alapuolelle, joten ainakaan lattialämmistyksestä ei tarvitse huolehtia. Americanan tuoksuisia aamun meikkaushetkiä odotellessa järjestelen elämääni siihen kuntoon, että voin hyvällä mielellä sulkea oven takani ensi viikon perjantaina ja kerrata lentokoneessa vaikka saksan sijamuotoja (yhm.) gradun lähdeluettelon sijaan.

Epäloogisia suuntia ja alkujärjestelyjä

Olen opiskellut espanjan kieltä jo niin monta vuotta, etteivät niiden laskemiseen yhden käden sormet riitä. Aion kuitenkin muuttaa Saksaan kolmen viikon kuluttua. Olen myöskin aina vihannut saksan kielen kielioppia ja pitänyt espanjan kielioppia omana salaisena fetissinäni, jonka subjunktiivimuodot saavat polvet veteliksi. Siitä huolimatta München on tuleva kotikaupunkini.
Missä vaiheessa logiikkani alkoi pettää ja ajauduin näin pahasti sivuraiteille hispaanovillityksestäni?
Loppujen lopuksi siihen ei muuta tarvittu kuin yksi hispaano, joka sattui olemaan kansalaisuudeltaan saksalainen. Kun sekaan heitetään vielä päätön rakastuminen ja kaksi vuotta kaukosuhdetta, Erasmus -harjoitteluni Münchenissä alkoi olla valmis soppa.

Erasmus –harjoittelu on suhteellisen uusi toiminto Erasmus –ohjelmassa. Suomalaiset yliopistot lähettivät ensimmäiset opiskelijansa Erasmus –harjoitteluun lukuvuonna 2007-2008 ja parhaillaan lähtijämääriä yritetään kasvattaa. Harjoitteluun voi lähteä EU- ja ETA/EFTA -maihin ja sen tulee kestää 3-12 kuukautta. Tärkeintä on sisällyttää harjoittelujakso tavalla tai toisella opintoihin.
Erasmus –harjoittelua ei voi suorittaa EU:n toimielimissä, konsulaateissa eikä suurlähetystöissä, muuten harjoittelupaikan valinnassa on rajana lähinnä oma mielikuvitus. Ja toki myös harjoittelusta vastaavan proffan, sillä jotenkuten täytyy minunkin lirkutella harjoitteluni Saksassa sisällytettäväksi espanjan kielen opintoihini. Jos ei huvita itkeä proffalle krokotiilinkyyneleitä, kannattaa huokaista syvään ja kiittää ylempiä voimia opinto-oppaasta löytyvästä kappaleesta: ”vapaat opinnot”. Jos haluaa sisällyttää Erasmus –harjoittelun vapaisiin opintoihin, lähettävän yliopiston paperit allekirjoittaa – ja muutenkin käytännön asioissa auttaa – oman tiedekunnan KV -sihteeri.

Harjoitteluun lähtevä opiskelija voi saada Erasmus -apurahan, jonka suuruus määräytyy harjoittelujakson keston ja mahdollisen palkkauksen mukaan. Ihan ilmaiseksi ei siis tarvitse töitä tehdä, mutta ei apurahalla rikastumaankaan pääse, sillä se pyörii yleensä n. 400 eurossa/kk. Usein työnantajat suostuvat maksamaan pientä korvausta harjoittelusta ja jos oikein tuuri käy, voidaan harjoittelijalle maksaa kunnon palkkaakin. Jotta harjoitteluapurahaa voi saada, on palkkauksen usein jäätävä aika alhaiseksi, mutta tämä on yliopistokohtaista.

Lisätietoa löytyy mm.
www.maailmalle.net

sekä Turun Akateemisen Rekrytointipalvelujen sivulta:

http://rekrytointi.utu.fi/?cmd=opiskelijat.erasmus_harjoittelu


Haasteellisinta koko prosessissa tuntuu olevan harjoittelupaikan löytäminen, sillä vaihtoehtoja on melkeinpä rajattomasti. Toki kannattaa miettiä ihan ensimmäiseksi, missä haluaisi kaikkein mieluiten olla töissä ja mikä paikka vastaisi parhaiten opintoja ja sitten ottaa rohkeasti yhteyttä. Monet organisaatiot ja yritykset ottavat mielellään innokkaan harjoittelijan suhteellisen pienellä harjoittelijanpalkalla hommiin. Ainakin henkilökohtaisesti pidän omaa harjoitteluani tärkeänä työkokemuksena tulevaisuutta ajatellen ja tietysti mahdollisuutena saada jalka oven väliin, kun varsinaisia työpaikkoja jaetaan. Vastavalmistuneella maisterilla ei ole helppoa nykyään ja yksi harjoittelujakso voi olla juuri se tekijä, joka nostaa minut tulevaisuudessa muiden hakijoiden edelle. Tätä ainakin hoen itselleni, kun valmistaudun henkisesti elämään alle 800 eurolla kuussa yhdessä Saksan kalleimmista kaupungeista..

Itse löysin harjoittelupaikan yllä mainitsemallani strategialla: mietin ja sitten soitin. Satuin olemaan Saksassa käymässä viime huhtikuussa ja vieläpä menossa muutamaksi päiväksi Müncheniin, joten päätin soittaa suoraan Ludwig Maximillians –yliopiston (LMU) KV –palveluihin ja kysellä, josko heillä olisi tarvetta harjoittelijalle marraskuussa. Ja olihan heillä. Pyysin saada tuoda hakemukseni henkilökohtaisesti seuraavana päivänä toimistoon ja siellä tapasin tulevan pomoni, Jeanin.
Jean piti minulle lyhyehkön työhaastattelun ja ilmeisesti vakuuttui kyvyistäni, sillä viikkoa myöhemmin hän ilmoitti, että voin aloittaa harjoitteluni marraskuussa. Vaakakupissa painoi melkoisesti tänä kesänä tekemäni korkeakouluharjoittelu CIMOssa, sillä siellä pyörittelin hyvin pitkälle samoja papereita kuin kv-toimistoissakin. Oli mukava huomata, miten ensimmäinen harjoitteluni avasi ovia uusiin työmahdollisuuksiin.

Nyt jäljellä on enää muutamia alkujärjestelyjä, kuten tämän blogin luominen. Vähitellen alkaa värikartta olla kohdillaan ja ulkoasu uomissaan, joten olkaapa hyvä: tarjolla olisi neljän kuukauden ajan Erasmus-harjoittelijan elämää eteläisessä Saksassa.