Lämpöä ja pankkikorttiagressioita

Aloitan lämmöstä: olin torstaina vikaa päivää ennen joulua töissä ja ennen lähtöä sain sekä kehuja hyvin tehdystä työstä että pienen joululahjan pomoltani. Lämmitti mieltä:)

Pakko epäsuomalaisesti hiukan kehaista pomoani, Jeania. Hän on aivan mielettömän nauravainen ja sympaattinen skotti. Jaksaa aina vastata kysymyksiin (ja minähän jaksan kysellä), selittää useaan otteeseen suht simppelin tietokannan toimintaa ja oikoa mokiani hymyillen. Harvoin on hänen kaltaisiaan ihmisiä tullut yksityis- saatikka työelämässä vastaan! Jos minua vastapäätä istuisi päivästä toiseen kurttunaamainen muija, olisin varmasti huomattavasti turhaantuneempi harjoitteluuni. Työtehtävät ovat kieltämättä hiukan simppelimmät kuin minulle etukäteen kuvattiin, mutta työympäristö paikkaa puutteita ja kaikesta huolimatta olen näiden viimeisen kahden kuukauden aika oppinut paljon.

Muttamutta pakko myös purkaa hiukan pankkiagressioita: en vaan voi ymmärtää kuin pienet asiat voi olla täällä välillä niin vaikeita..! Kun saavuin Saksaan, minulle toitotettiin kaupassa kuin kaupassa "Kein Visa, you need a EC-karte". Visa Electron-tyyppinen kortti, joka on tosiaan hyvin tyyppillinen maksuväline täällä. Noh, hankin EC-korttini ja sen mukana tuli kolme pin-koodia. Blondi kun olen, heti ensimmäisellä Otto-vierailulla onnistuin tunkemaan väärän koodin automaattiin (vieläpä ne vaadittavat kolme kertaa) ja sinne meni ensimmäinen EC-lätykkäni. Uusi tuli postissa viikkoa myöhemmin. Uudella onnella ja pin-mokasta viisastuneena opettelin oikean tunnusluvun ulkoa ja höyläsin EC:tä kuin viimeistä päivää. Tai yritin.

Kun maksoin osan ensi vuoden kielikurssimaksuni ensimmäisenä, johan tuntui hyvältä: "nyt sitten virallisesti asun Saksassa, kulutan täällä ansaittua rahaa täkäläisellä kortilla", mietin. Seuraavana päivänä yritin maksaa loppuosaa kurssimaksusta. Ei mennyt läpi. Omituista. Noh, jätetään tammikuuhun. Tuntia myöhemmin yritin viuhuttaa korttia kirjakaupassa. "Meillä ei voi maksaa korttilla alle viidentoista euron ostoksia". Jaahas. "Mutta kyllä, EC-kortti käy normaalisti, hieno homma, että olet sen hankkinut!". Töiden jälkeen yritin ostaa uutta dödöä lähikaupasta "Ei, kun meillä ei voi maksaa kortilla alle kymmenen euron ostoksia". Jaa-a. Ensin pyydetään hommaamaan tämä ah niin erinomainen kortti ja nyt ei anneta käyttää sitä. Seuraavassa lähikaupassa annettiin kyllä käyttää korttia, mutta he puolestaan ilmoittivat, että korttini ei toimi.

Sinä iltana kolistelin kotiin raivosta kihisten ja kaadoin kaiken luonnollisesti poikaystäväni niskaan "jumalautakuinvoiollanäinepätehokasmaa..??!!". Niin, tätä minä usein ihmettelen: miten se mielikuva tehokkaista saksalaisita pääsi kenenkään mieleen livahtamaan..? Järjestystä he kyllä pitävät yllä, mutta tuntuvat jäävän siihen järjestykseen toisinaan jumiin ja unohtavat liikkua järjestelmällisesti eteenpäin.

Huomenna lähden Suomeen jouluksi ja siitä sitten uudeksi vuodeksi Madridiin poikaystäväni perheen hoiviin. Kaikesta tästä vinkunasta ja vankunasta huolimatta, luulenpa että seuraavan parin viikon aikana saattaa tulla jopa hiukan ikävä Saksaa. Jotain tietä (pakko myöntää: en ole ihan varma, mitä) tämä maa ja kaupunki ovat päässeet livahtamaan lämpimään nurkkaukseen mielessäni ja vähitellen Deutschlandista on tullut minulle koti.

Lämmintä joulua ja räiskyvää uutta vuotta kaikille:)

Joulumarkkinnahulinassa

Edelleen netti uupuu, joten kirjoittelen pikaisesti niin kovin tutuksi tulleesta nettikahvilasta.

En ole henkilökohtaisesti ollenkaan jouluihminen, mutta täällä useiden joulumarkkinoiden (joista osa on jopa joten kuten autenttisia, ei turistien valloittamia), glüweinin ja lumen keskellä yllätän itseni toisinaan hymisemästä joululauluja ja huokailemasta joulupukkifiguurien äärellä. Pelottavaa.

Ehkä tähän jouluun liittyy myös odotus Suomen vierailusta, jota odotan todella paljon. Nämä kaksi kuukauttaa ovat hurahtaneet ohi nopeasti ja olen oppinut todella paljon, mutta nyt tuntuu ihanalta päästä taas tuttuun ympäristöön. Jatkuva ponnistelu itsensä ilmaisussa on väsyttävää, vaikkakin palkitsevaa, kun siinä onnistuu.

Töissä menee mukavasti, tiedän mitä minulta odotetaan ja missä tahdissa. Hoitelen soppareita pomoni allekirjoitettavaksi kiitettävän pinkan joka työpäivä ja kun pääsen kotiin työpäivän jälkeen, en ole enää aivan täysin rikkipuhkipoikki.

Viime perjantaina meillä oli kv-toimiston työntekijöiden kesken pikkujoulut. Ei, kyseessä ei ollut perisuomalainen kännäysilta, jota joutuu muistelemaan punastellen vielä kesälläkin: kokoonnuimme erään työkaverin kotiin, söimme ja joimme. Homma järjestettiin nyyttari-pariaatteella ja pöytä oli todellakin koreana, jokainen oli pistänyt parastaan. (pakko muuten mainita, ennen kestejä toimistossa kiersi lista, johon jokainen siististi merkitsi, mitä aikoi juhliin tuoda. Tässäkin saksalainen Ordnung hallitsi!)

Viime perjantai siis oikeastaan kruunasi joulutunnelman ja nyt viipotan tästä jouluostoksille!
(rakkaat ystäväni huomaanevat eron aiempiin vuosiin: ei ahdistusta ja joulun kiroamista sekä viime hetken pakonomaista joululahjapaniikkia..! Tätä se Saksa näköjään teettää;)

Mukavaa joulunodotusta siis kaikille,
jopa fellow-joulunvihaajille:)

Elämä ilman internetin ihmeellistä maailmaa..

Pahoitteluni,

netti on ollut poikki kotona yli viikon, joten en ole voinut päivittää blogia: ongelma korjaantuu toivottavasti lähipäivinä, joten kirjoittelen heti lisää kun pystyn!

Mukavaa viikkoa!

Turistina uudessa kotikaupungissa

Torstainen työpäivä meni aika pitkälle odotusten mukaan: ensin muutama tunti toimistohommia ja sitten DAAD:n tilaisuuteen. Minun roolini oli kerätä astioita ja skumppalaseja tyhjiltä pöydiltä. Päivä oli pitkä, joten sovimme pomoni kanssa, ettei minun tarvitse perjantaina tulla töihin. Hyvä niin, sillä tänä viikonloppuna ystäväpariskuntani Suomesta oli käymässä. Reilu paketti salmiakkia helpotti kovasti koti-ikävää:) On myös ollut tosi mukava höpöttää suomea ja ihmetellä saksalaista maailmanmenoa suomalaisesta vinkkelistä..!
Tänä viikonloppuna olemme myös poikaystäväni kanssa esitelleet siis uutta kotikaupunkiamme, vaikka välillä pyörin täällä itsekin ihan turistina. Vaikkei jokainen kadunkulma vielä tuttu olekaan, oli hyvä huomata taas kerran, miten kaunis kaupunki München on ja miten paljon tällä kaupungilla on tarjottavaa. Museoita on aiheesta kuin aiheesta ja samoin konsertteja, taidenäyttelyitä, kauppoja, jne. Täällä näkyy myös Saksan historian pimein puoli: kävimme tänään Dachaun keskitysleirillä. Kokemus oli vähintäänkin pysäyttävä.
Toisen maailmansodan painon tuntee Saksassa asuessaan edelleen. Saksalaiset haluavat tulla toimeen kaikkien kanssa, he toivovat että heistä pidettäisiin ja samalla pelkäävät tekevänsä virheitä tai vaikuttavansa liian ylpeiltä tai voitontahtoisilta. Täällä näkee tuskin koskaan Saksan lippuja, tai muita kansallisia tunnusmerkkejä. Ylpeys omasta maasta sallitaan vain jalkapallon tai muun yhtä universaalin kontekstin varjossa. Thank god for football, siis. Maalle tai sen kansalle ei ole hyväksi muistaa vain historian mustimmat hetket, sillä kansalle kuin kansalle on olennaista pystyä tuntemaan kollektiivista ylpeyttä isänmaasta. Saksalaiset tasapainoilevat edelleen näiden kahden välillä: toisaalta he haluavat julistaa olevansa rinta rottingilla saksalaisia, mutta toisaalta pelkäävät sanoa ääneen mitään liian positiivista maastaan.

Joustavan harjoittelijan toimenkuva

Maanantai kului pöytiä kantaessa ja tapahtumapöytiä, yms. purkaessa. Torstaina minut taas värvättiin samantyyppisiin hommiin paikallisen CIMOn (eli DAADn) stipendienjako-tapahtumaan. Pääsen toisin sanoen auttamaan pitopalvelua ja tarjoilemaan skumppaa.
Kieltämättä kaipaisin hiukan vastuullisempia hommia ja monipuolisempia työtehtäviä, mutta luulen että joustavuus kuuluu tällä hetkellä kuvioon. Tässä vaiheessa ei muu auta kuin hymyillä ja tehdä homma kuin homma huolella ja innolla. Koska yliopistolla on yleensäkin ja kv-palveluissa varsinkin monia opiskelijoita hommissa, he ovat tottuneet teettämään meillä töitä laidasta laitaan. Olisi mielenkiintoista tavata enemmän muita samassa tilanteessa olevia opiskelijoita/harjoittelijoita ja vaihtaa kokemuksia. Juttelin jo pari viikkoa sitten ns. edeltäjäni kanssa: nyt valmistumassa oleva Martina, joka toimi pomoni assarina kahden vuoden ajan. Hän teki muutaman päivän viikossa töitä neljänsadan euron kuukausipalkalla ja loi mm. uuden arkistointijärjestelmän, hoiti sopimushallintoa pomoni puolesta, jne. Übertehokas pakkaus, universaali ilmiö. Hän sai vähän aikaa sitten palkkionsa kahden vuoden työstä: äitiyslomasijaisuuden kv-toimistosta.
Kilpailu on täällä todella kovaa ja parin kuukauden päästä alkava työnhaku hirvittää toden teolla jo nyt.

Sopimuksia sinne tänne

Viimeisestä merkinnästä on muutama päivä, sillä kuten jo kirjoittelin, käyn töissä vain torstaisin ja perjantaisin. Tällä viikolla olin keskityin molempina päivinä päätehtävääni, eli pomoni assarointiin. Päivitin siis lähinnä sopimustietoja kv-toimiston tietokantaan ja kopioin matskuja ensi maanantain brittiläisten yliopistojen kv-päivään. Aika perushommaa, mutta ilmeisesti ensi viikolla on tiedossa uusia haasteita, sillä auttelen maanantaina kv-päivän järjestelyissä ja torstaina toimistolla on tapaaminen DAAD:n (Saksan vastine Suomen CIMOlle) edustajien kanssa. Epäilen kyllä, että ainakin maanantaina kyseessä on pelkkää pöytien kantamista..

Uskomatonta mutta totta, luulen että olen saanut hoidettua kaikki tarvittavat paperihommat saadakseni vapaasti talloa saksalaista maaperää. Muutenkin alkaa vähitellen tuntua siltä, että alan päästä jyvälle tästä maasta ja kulttuurista. Kielen kanssa on edelleen suuria ongelmia: ymmärrän peruskeskustelua saksaksi hyvin ja osaan vastata yksinkertaisiin kysymyksiin, mutta monimutkaisempi kommunikointi tyssää sanavaraston puutteeseen (ja usein lievään paniikkiin). On turhauttavaa nyökytellä, hymyillä ja hokea "ja, ja!":ta kun suomeksi höpöttäisin aiheesta ummet ja lammet. Onneksi kielikurssilla riittää kohtalontovereita ja tiedän kokemuksesta, että muutaman kuukauden päästä helpottaa.

Wurstia ja valkoista olutta. Aamiainen eteläsaksalaisittain.

Todellakin,
tänään aloitimme päivän tyypillisellä bavarialaisella aamiaisella eräässä tyypillisessä bavarialaisessa ravintolassa: Bretzeliä (eli Bretze täkäläisittäin), weissbieriä ja weisswurstia. Vedessä keitettyä valkoisa makkaraa ja valkoista olutta, lisukkeena makeaa sinappia. Maistui itse asiassa huomattavasti paremmalta kuin voisi kuvitella.

Näiden gourmee-kokemusten lisäksi olen ehtinyt ihmettelemään paljon muutakin. Ikuinen teitittely ja kohteliaisuuksien kirjo jaksaa kummastuttaa. Saksalaiset teitittelevät kaikkia, jopa kaupan tätiä ja oman ikäisiä, tuntemattomia ihmisiä. Tuttuja saa jo sinutella. Eräs työkaverini kertoi, että hän joutui ilmiriitaan erään kv-toimiston työntekijän kanssa, kun meni tätä vahingossa sinuttelemaan monen yhteisen työkuukauden jälkeen. Erehdys korjattiin ja teitittely jatkuu. Muuten meno toimistossa on onneksi tosi rentoa, ihmiset ovat ystävällisiä ja auttavat mielellään.

Olen hiukan pettynyt vähäiseen työtuntimäärääni: vain 10 h. viikossa. Mikäs siinä toisaalta: onpahan paljon vapaa-aikaa, mutta kahdessa iltapäivässä ei oikein pääse sisälle työtehtäviin tai tutustumaan kunnolla edes työkavereihin. Olin tällä viikolla maanantaina, tiistaina ja keskiviikkona kaikkina päivinä muutaman tunnin toimistolla perehdytyksessä ja ensi viikosta lähtien teen puolikkaan päivän aina torstaisin ja perjantaisin. Vaikka minulle ei siitä enemmän maksettaisikaan, olisin mielelläni vaikka näin alkuun muutaman kokonaisen päivän töissä. Haluaisin päästä hyvin alkuun jottei joka kerta töihin mennessä tarvitsisi taas muistella ja ihmetellä työtehtäviä.
Enpä olisi tänne lähtiessä uskonut, että hingun jo muutaman viikon päästä ylityön perään..!

Eka työpäivä täynnä hulinaa

Elämä ilman internetiä kotona on tuskaisaa. Olo on jotenkin irrallinen oman arkitodellisuuden ulkopuolisesta maailmasta. Blogikin siis kärsii.

No mutta, ensimmäinen työpäivä on takana ja selkä edelleen hiukan jumissa. Ensimmäinen päiväni sattui yksiin kv-toimiston järjestämien kv-päivien kanssa. Olin toimistolla puoli kahdeksalta aamulla ja kotiin lähdin hiukan ennen kuutta illalla. Huh. Päivä oli kieltämättä pitkä ja lähti käyntiin sekä päättyi samalla tavalla: pöytiä kantaessa. Torstaina näin kv-päivien elinkaaren tyhjästä salista opiskelijoita kuhisevaan infopöytien sumaan ja taas hiljaiseen saliin illalla. Kannoin ensimmäiset pöydät paikalleen ja laitoin viimeiset pois illalla ja nukahdin lopulta kotona ja puoli kymmeneltä illalla.

Vaikka päivä olikin tosi rankka, oli se myös tosi mielenkiintoinen. Tutustuin työkavereihini ja näin tämänkin puolen kv-toimistossa työskentelystä. Pidin myös esitelmän Suomessa opiskelusta ja vaikka paikalla oli tuskin parikymmentä ihmistä, haluaisin uskoa saaneeni edes muutaman vakuuttuneiksi Suomen erinomaisuudesta vaihtopaikkana..! Loppupäivän vietin Skandinavia-infopöydän takana ja koitin parhaani mukaan vastata kysymyksiin lähinnä Ruotsissa opiskelusta. Ikävä kyllä kovin moni ei tullut kyselemään mahdollisuuksista tulla Suomeen, Ruotsi tuntui olevan kiinnostavampi ja paremmin tunnettu kohde.

Ensi viikko alkaa saksankielen kursseilla ja loppuviikosta jatkuvat taas työt. Perjantaina Frau Schleiss kertoi hiukan tulevista tehtävistäni: aika perustoimistohommaa, tietokannan päivittämistä, sopimusten järjestelyä, jne.
Ensi viikolla taas lisää kuulumisia!

"Olitko Stasin vakooja?"

Vastaukseni oli ”en”. Tämä oli minua ehkä eniten hämmentänyt kysymys viime perjantaina, kun tapasin pomoni Frau Schleissin. Onneksi kyseessä oli kuulemma rutiinikysymys ja kuului loputtomaan byrokratiaviidakkoon, jota selvittelimme ensimmäisessä tapaamisessamme.

Torstaina kävimme poikaystäväni kanssa rekisteröitymässä müncheniläisiksi, jonka jälkeen kaiken piti hänen mukaansa olla helppoa. ”Kunhan saadaan sinut rekisteröityä, kaikki muu hoituu kuin itsestään”, Miguel vakuutteli. Juupa juu, rekisteröityminen oli vasta alkusoittoa. Minulta kysyttiin nimi, osoite ja uskonto. Siinäpä ne tärkeimmät: kaksi ensimmäistä minulla on, kolmannen kohdalle tuli musta rasti : kein religion. Ei välttämättä hyvä alku elämälle täällä syvästi katolisessa etelässä.

Perjantaina tapasin siis Frau Schleissin, joka ohjasti minut läpi loputtomalta tuntuvan kaavakekasan. Minut rekisteröidään virallisesti yliopisto-opiskelijaksi, sillä näin on kuulemma helpompaa sekä työnantajalleni että minulle. Opiskelijaksi rekisteröitymisessä ja työsopimuksen kirjoittamisessa kului reilusti yli kaksi tuntia. Minun täytyi mm. käydä hakemassa eräästä toisesta toimistosta virallinen todistus siitä, että kuulun eurooppalaisen terveydenhuollon piiriin. Kävelin siis virastoon, näytin korttiani, ystävällinen Herr Schmitt täyttyi kaavakkeen, löi leiman alle ja hoplaa, työsopimuksessani oli taas yksi liite lisää. Toki en päässyt aivan näin helpolla: minulta puuttui vielä verokortti ja pankkitili. Minua ohjeistettiin palaamaan samaan toimistoon, jossa olin jo käynyt rekisteröitymässä ja hakemassa ein lohnstauerkarte. Maanantaiaamu kului verokorttia metsästäessä, pankkitiliä avatessa (josta saisi kirjoitettua oman kappaleensa helposti) ja rekisteröitymismaksua maksaessa. Kun kipitin kaiken hoidettuani maanantaina kv-toimistoon, selvisikin, että verokortti on turha ja palkka maksetaan puhtaana käteen joka kuukausi. Oli vähintäänkin turhautunut olo.

Kaiken tämän jälkeen en ole varma, allekirjoittaisinko enää väitettä saksalaisten tehokkuudesta ja tarkkuudesta.

PS: Minulle selvisi juuri, että saadakseni saksalaisen sim-kortin, on minun palattava samaiseen toimistoon, jossa kävin rekisteröitymässä ja hakemassa verokortin. Tarvitsen todistuksen siitä, että minulla on eurooppalaisena lupa asua Saksassa. Passi ei ilmeisesti riitä. Jälleen kerran ihmettelen saksalaisten tarvitta todistaa kaikki virallisesti, mieluiten erillisellä paperilla ja monimutkaisin sanakääntein. No, ei auta kuin lähteä hakemaan "freizügigkeitsbescheinigung"-lappua. Ainakin sanavarastoni kasvaa todistusten perässä juostessa..!

Grüß Gott Münchenistä!

Täällä ollaan, viimein!
Viimeisestä merkinnästä on aikaa, koska meillä ei ole vielä kotona nettiä käytössä. Yritän päivittää blogia parin, kolmen päivän välein tästä lähtien.

Muutto vei kaikki voimat, mutta vähitellen alkavat kaikki asiat olla järjestyksessä ja koti pahvilaatikko-vapaa. Tapasin viime perjantaina pomoni ja hän kertoi hiukan harjoitteluni sisällöstä ja muista järjestelyistä. Koska Saksan lain mukaan yli 400 euron palkoista on maksettava ns. sosiaalikuluja, palkkaavat monet julkiset ja yksityisetkin tahot opiskelijoita alle 400 euron kuukausipalkalla. Näin tekee myös LMU-yliopisto. Meitä opiskelijoita on heillä hommissa noin kymmenkunta ja torstaista lähtien olen yksi heistä. Koska palkka on niin alhainen, en voi yliopiston säännösten mukaan työskennellä yli 10 tuntia viikossa. Suunnitellun täyden työviikon sijaan teen siis ainoastaan kaksi puolta päivää viikoittain.

Ensimmäinen vaikutelmani kv-toimistosta oli positiivinen, kaikki olivat todella ystävällisiä ja hommaa tuntui piisaavan. Hektisyys sopii kyllä minulle, teen mieluummin töitä kuin istun ja pyörittelen peukaloitani. Torstaina on siis ensimmäinen työpäiväni. Kv-toimisto järjestää silloin yliopistolla kv-päivät ja minä pidän aamupäivällä esitelmän Suomessa opiskelusta. Powerpoint vaan hyrräämään ja hommiin, ensimmäisenä päivänä! Heillä taitaa olla positiivisia kokemuksia skandinaaveista, kun uskaltavat laittaa minut edustamaan koko toimistoa jo nyt:)

Kaiken tämän vapaa-ajan ajattelin käyttää saksan kielen kurssiin, pitäneehän tämä kielikin oppia. Pientä kulttuurisokkia on ilmassa, sillä en ole aikoihin ollut tilanteessa, jossa en ymmärrä kunnolla kieltä. Toki näiden parin viime vuoden aikana olen vieraillut Saksassa moneen otteeseen, mutta olen aina puhunut huolettomasti englantia ja saksaa ainoastaan pakon edessä. Nyt on pakko.

Joten lisää kokemuksia saksan kielen kurssilta tiedossa piakkoin!

Tuskainen vika viikko Suomessa

Viimeiset viikot ennen lähtöä ovat aina pahimmat. Täytyy järjestellä, pakata, purkaa ja pakata uudelleen, ostaa herkullisia tuliaisia, syödä ne ja ostaa uusia. Yleensä jätän tämän kaiken vielä viimeisiin päiviin ja juoksen oman häntäni perässä kuin meidän vanha ajokoira.

Tällä hetkellä muuttoon on aikaa vielä puolitoista viikkoa, mutta siitä huolimatta paniikki alkaa nousta. Ero tämän ja edellisten reissujeni välillä on tosiaan se, että tällä kertaa minulla ei ole paluulippua. Aion myydä vähäiset huonekaluni, ilahduttaa Turun UFFia avokätisillä lahjoituksilla ja viedä jotenkinjoskusentiedämiten loput kamani vanhempieni kotiin Iisalmeen.
Yleensä en panikoituisi näin vähästä - ainakaan vielä puolitoista viikkoa ennen lähtöä - mutta tällä kertaa stressitasoa nostaa pahin vastukseni sitten Ranskan vaihtovuoden byrokratiaviidakon: gradu. Se pitäisi saada erinomaiselle mallille ennen lähtöä ja luovuttaa ensimmäiseen tarkastukseen. Ja onhan minulle vielä yksi tenttikin sokerina pohjalla muutama päivä ennen lentoa Saksaan.

Onneksi poikaystäväni Miguel hoitaa Saksassa käytännön asioita ja jaksaa rauhoitella minua. Hän sai mm. hommattua meille kämpän, vaikka minulla alkoi jo uskoa rakoilla kun asunnon etsintä venyi. Saksassa mikään ei tunnu olevan yksinkertaista, saatikka sitten tehtävissä ilman muutamaa ylimääräistä ja täysin hyödytöntä kaavaketta. Kun Miguel alkoi juosta ympäri Müncheniä kaksi viikkoa sitten asuntonäytöissä, meille selvisi hyvin pian raaka totuus: opiskelijoina (lue: vähätuloisina) emme ole kenenkään ykkösvaihtoehto vuokralaisiksi. Faksasin siis Saksaan virallisen todistuksen siitä, että minulle maksetaan harjoittelustani hurjaa 400 euron kuukausipalkkaa. Sain myös yliopistoni opiskelijapalveluista selvityksen opintotukeni määrästä. Joku ihana ihminen oli muuten jättänyt huomioimatta jäljelläolevien tukikuukausieni vähyyden ja merkinnyt todistukseen Suomen valtion avokätisesti maksavan minulle vuokrat ja lainat ja opintotuet vielä siihen päälle koko lukuvuoden 08-09 ajan. Minulla oli siis mustaa valkoisella siitä, että minä olen rahanarvoinen suomalainen, mutta Miguel ei ollut saanut vielä päätöstään stipendistä. Hän ei voinut kirjallisesti todistaa pystyvänsä maksamaan osuutensa vuokrasta, joten Miguelin oli pyydettävä apua vanhemmiltaan. Hänen isänsä joutui tekemään pankin kanssa eräänlaisen takauslupauksen: hän sitoutui maksamaan vuokramme, jos me emme sitä jostain syystä pysty tekemään, eli takasi pojalleen kaksion kuukausivuokran X 12. Minusta tämä oli uskomatonta pilkunviilausta ja aikamoista ajan- ja paperintuhlausta, mutta mikäpä minä olen saksalaista järjestelmää arvostelemaan.
Pelottavinta on, että luulen tämän kokemuksen olevan vasta esimakua tulevasta paperinpyörittelystä (mahdollinen jännetuppitulehdus pelottaa myös kieltämättä hiukan).

Nyt meillä on joka tapauksessa oma koti, ensimmäinen yhteinen sellainen.
Kämppä on erään ison kadun varrella ja alakerrassa on turkkilaisen jalkapalloklubin tilat. Meluhaitat muodossa tai toisessa ovat toisin sanoen vakio. Toisaalta alakerrassamme on myös pizzeria, jonka uuni sijoittuu juuri vessan alapuolelle, joten ainakaan lattialämmistyksestä ei tarvitse huolehtia. Americanan tuoksuisia aamun meikkaushetkiä odotellessa järjestelen elämääni siihen kuntoon, että voin hyvällä mielellä sulkea oven takani ensi viikon perjantaina ja kerrata lentokoneessa vaikka saksan sijamuotoja (yhm.) gradun lähdeluettelon sijaan.

Epäloogisia suuntia ja alkujärjestelyjä

Olen opiskellut espanjan kieltä jo niin monta vuotta, etteivät niiden laskemiseen yhden käden sormet riitä. Aion kuitenkin muuttaa Saksaan kolmen viikon kuluttua. Olen myöskin aina vihannut saksan kielen kielioppia ja pitänyt espanjan kielioppia omana salaisena fetissinäni, jonka subjunktiivimuodot saavat polvet veteliksi. Siitä huolimatta München on tuleva kotikaupunkini.
Missä vaiheessa logiikkani alkoi pettää ja ajauduin näin pahasti sivuraiteille hispaanovillityksestäni?
Loppujen lopuksi siihen ei muuta tarvittu kuin yksi hispaano, joka sattui olemaan kansalaisuudeltaan saksalainen. Kun sekaan heitetään vielä päätön rakastuminen ja kaksi vuotta kaukosuhdetta, Erasmus -harjoitteluni Münchenissä alkoi olla valmis soppa.

Erasmus –harjoittelu on suhteellisen uusi toiminto Erasmus –ohjelmassa. Suomalaiset yliopistot lähettivät ensimmäiset opiskelijansa Erasmus –harjoitteluun lukuvuonna 2007-2008 ja parhaillaan lähtijämääriä yritetään kasvattaa. Harjoitteluun voi lähteä EU- ja ETA/EFTA -maihin ja sen tulee kestää 3-12 kuukautta. Tärkeintä on sisällyttää harjoittelujakso tavalla tai toisella opintoihin.
Erasmus –harjoittelua ei voi suorittaa EU:n toimielimissä, konsulaateissa eikä suurlähetystöissä, muuten harjoittelupaikan valinnassa on rajana lähinnä oma mielikuvitus. Ja toki myös harjoittelusta vastaavan proffan, sillä jotenkuten täytyy minunkin lirkutella harjoitteluni Saksassa sisällytettäväksi espanjan kielen opintoihini. Jos ei huvita itkeä proffalle krokotiilinkyyneleitä, kannattaa huokaista syvään ja kiittää ylempiä voimia opinto-oppaasta löytyvästä kappaleesta: ”vapaat opinnot”. Jos haluaa sisällyttää Erasmus –harjoittelun vapaisiin opintoihin, lähettävän yliopiston paperit allekirjoittaa – ja muutenkin käytännön asioissa auttaa – oman tiedekunnan KV -sihteeri.

Harjoitteluun lähtevä opiskelija voi saada Erasmus -apurahan, jonka suuruus määräytyy harjoittelujakson keston ja mahdollisen palkkauksen mukaan. Ihan ilmaiseksi ei siis tarvitse töitä tehdä, mutta ei apurahalla rikastumaankaan pääse, sillä se pyörii yleensä n. 400 eurossa/kk. Usein työnantajat suostuvat maksamaan pientä korvausta harjoittelusta ja jos oikein tuuri käy, voidaan harjoittelijalle maksaa kunnon palkkaakin. Jotta harjoitteluapurahaa voi saada, on palkkauksen usein jäätävä aika alhaiseksi, mutta tämä on yliopistokohtaista.

Lisätietoa löytyy mm.
www.maailmalle.net

sekä Turun Akateemisen Rekrytointipalvelujen sivulta:

http://rekrytointi.utu.fi/?cmd=opiskelijat.erasmus_harjoittelu


Haasteellisinta koko prosessissa tuntuu olevan harjoittelupaikan löytäminen, sillä vaihtoehtoja on melkeinpä rajattomasti. Toki kannattaa miettiä ihan ensimmäiseksi, missä haluaisi kaikkein mieluiten olla töissä ja mikä paikka vastaisi parhaiten opintoja ja sitten ottaa rohkeasti yhteyttä. Monet organisaatiot ja yritykset ottavat mielellään innokkaan harjoittelijan suhteellisen pienellä harjoittelijanpalkalla hommiin. Ainakin henkilökohtaisesti pidän omaa harjoitteluani tärkeänä työkokemuksena tulevaisuutta ajatellen ja tietysti mahdollisuutena saada jalka oven väliin, kun varsinaisia työpaikkoja jaetaan. Vastavalmistuneella maisterilla ei ole helppoa nykyään ja yksi harjoittelujakso voi olla juuri se tekijä, joka nostaa minut tulevaisuudessa muiden hakijoiden edelle. Tätä ainakin hoen itselleni, kun valmistaudun henkisesti elämään alle 800 eurolla kuussa yhdessä Saksan kalleimmista kaupungeista..

Itse löysin harjoittelupaikan yllä mainitsemallani strategialla: mietin ja sitten soitin. Satuin olemaan Saksassa käymässä viime huhtikuussa ja vieläpä menossa muutamaksi päiväksi Müncheniin, joten päätin soittaa suoraan Ludwig Maximillians –yliopiston (LMU) KV –palveluihin ja kysellä, josko heillä olisi tarvetta harjoittelijalle marraskuussa. Ja olihan heillä. Pyysin saada tuoda hakemukseni henkilökohtaisesti seuraavana päivänä toimistoon ja siellä tapasin tulevan pomoni, Jeanin.
Jean piti minulle lyhyehkön työhaastattelun ja ilmeisesti vakuuttui kyvyistäni, sillä viikkoa myöhemmin hän ilmoitti, että voin aloittaa harjoitteluni marraskuussa. Vaakakupissa painoi melkoisesti tänä kesänä tekemäni korkeakouluharjoittelu CIMOssa, sillä siellä pyörittelin hyvin pitkälle samoja papereita kuin kv-toimistoissakin. Oli mukava huomata, miten ensimmäinen harjoitteluni avasi ovia uusiin työmahdollisuuksiin.

Nyt jäljellä on enää muutamia alkujärjestelyjä, kuten tämän blogin luominen. Vähitellen alkaa värikartta olla kohdillaan ja ulkoasu uomissaan, joten olkaapa hyvä: tarjolla olisi neljän kuukauden ajan Erasmus-harjoittelijan elämää eteläisessä Saksassa.